Ylös, ulos ja hitto kun jännittää…

Koitti ensimmäinen aamuni Aasiassa. Hongkongissa. Kiinan erityishallintoalueella. Aurinko paistoi täydellisesti verhojen välistä. Hyppäsin pystyyn, tein tutut aamutoimet ja riensin hotellin aamupalalle. Jogurttia, leipää, vähän munakasta. Aika perus hotellimurkinat, mietin. Mutta ei tehdä tästä vielä mitään sen suurempia päätelmiä. Syödään, jotta jaksetaan, ja ei kun ulos!

Tässä kohtaa on hyvä mainita, että saavuin hotellille edellisenä iltana myöhään, kun kaikki oli jo pimeää. Sen jälkeen menin huoneeseeni, joka oli korkeammalla kuin missään, missä olin ikinä ennen yöpynyt. Huoneesta ei juuri näkynyt muuta kuin viereinen talo, ja kun painoi vähän poskea ikkunaa vasten, pystyi kuvittelemaan näkevänsä merta ja Hongkongin sataman. En siis ollut nähnyt itse kaupunkia ja sen tunnelmaa vielä lainkaan.

Poistuin hotellin ovista ja sain vastaanotoksi täydelliset 25 astetta ja aurinkoa. Edestäni kulki raitiovaunu, kaksikerroksinen, wau! Valitsin summanmutikassa suunnan ja lähdin kohti tuntematonta. Ihmisiä vilisi kaduilla enemmän kuin Helsingissä vappuna. Oli äänekästä, ääniä, joita en osannut yhdistää enkä ymmärtää. Oli hajuja, joita en ollut koskaan kokenut ennen. Vastaantulijat näyttivät erilaisilta kuin ne, joihin olin tottunut. Jokaisella askeleella sain maistiaisen jostain täysin uudesta ja erilaisesta, jostain, mitä olin janonnut jo pitkään. Olin elossa. Olin Hongkongissa.